Sitten aika yllättävää, että kun kyllästyin fantasiakirjaan, otin käteen klassikon vuodelta, jota 1948 painettu suomennos ei edes kerro. Oikeastaan luettuani puolitoista Austenia ja Kotiopettajattaren romaanin ajattelin, etten ehkä jaksa enää vaivautua 1800-luvulla tehtyihin kirjoihin. En ehkä olisikaan, jos ei koulussa rakas ryhmäni olisi päättänyt lukea Emily Brontën Humisevaa harjua. Kirjaston varastosta kaivettiin mulle tosiaan ennen viime vuosisadan puoliväliä tehty painos, joka ruimine, ruskeine kansineen, pergamentin värisine sivuineen ja kahvitahroineen ei pahemmin houkutellut lukemaan. Ajattelin sitä kuitenkin vähän niinkuin siivoamisena - tylsää, mutta pakko joskus hoitaa. Koska kaikkienhan pitää lukea tämän tason klassikko.
Oikeastaan Humiseva harju ei ollutkaan niin puuduttavan tylsä, kuin olisi voinut kuvitella(tuo kuva ei ole siis siitä mun haltuun saamasta kirjasta!). Luulin etukäteen sen olevan taas karun miehen ja hennon naisen rakkaustarina, ja ensinnäkin yllätyin, kun minäkertoja oli mies. JA vielä ulkopuolinen mies, joka ei rakastu keneenkään. Vaikka herra Lockwood kertookin tätä tarinaa, vakiintuu ainakin minulle lopulliseksi kertojaksi taloudenhoitaja Ellen Dean, joka kertoo Heatcliffistä, pienestä pojasta, jonka herra Earnshaw tuo mukanaan Liverpoolista löydettyään tämän kadulta, tämän varttumisesta, pahuudesta ja rakkaudesta Catherine Earnshawiin. Tietenkään melkein kukaan ei menen naimisiin sen kanssa, jota eniten rakastaa, paitsi sinisilmäinen Edgar Linton. Vaikka välissä onkin joitain tuttuun tapaan tylsiä, venähtäneitä luontokuvauksia, on kirja toisaalta hiukan rankempi, kuin odottaisin. Ei mitenkään traumatisoiva, mutta välillä Heaatcliffin väkivaltaisuus yllättää.Vaikka kirja ei ollutkaan tylsä, en silti lisää sitä lempikirjoihini. Se nimittäin kuuluu niihin kirjoihin, joista mä en osaa sanoa muuta luin "ihan ok". Suosittelen tätä kuitenkin kaikille, koska eikö jokaisen, joka sanoo tykkäävänsä lukemisesta, pitäisi lukea tällainen klassikko?
Tähtiä:
**½/5
**½/5
- Sophia
