Kirjasto- ja kirjatilityksiä 1

Morjens!

Tänään sain vihdoin aikaiseksi päivittää kirjan, jota luen. Yllättäen luen taas kahta kirjaa päällekkäin... mutta selitys on taas mitä mahtavin: "ku oli lukutunti ja oma kirja oli kotona..."

Tämä kirja on kyllä lainassa äiteellä, nimittäin tuo Patricia Cornwellin Julma ja tavaton (Cruel and Unusual, 1993). Bongasin sen kirjahyllyssä äidin lainojen joukosta ja nappasin sen, sillä päätin jo Ruumistarhaa (The Body Farm) lukiessani, jotta luen vielä ainakin yhden Cornwellin kirjan. Muistelin, jotta tämä ko. kirja, jota nyt luen, olisi ollut tuosta Ruumistarhasta seuraava, mutta se onkin edellinen... ja pelkään siksi tietäväni syyllisen. Ehkä juuri tästä syystä olen jämähtänyt nyt jo useammaksi päiväksi sivulle 30.

Sitten tämä Christie. Voi luoja kun minä rakastan arvoitusdekkareita! Ollessani sairas luin loppuun Kuolema Niilillä -kirjan (Death on the Nile, 1937), jossa olin puolissavälin. Olen nähnyt sen leffana mutta se oli kyllä paljon parempi kirjana. Henkilövalikoimakin on laajempi; näkemässäni leffassa ei ollut signor Richettiä, Jim Fanthorpia eikä neiti Bowersia! Poirot'n jälkeen vuorossa oli joskus muinoin aloittamani neiti Marplen seikkailu Lomahotellin murhat (A Caribbean Mystery, 1964) joka oli sivulla 10. Muistaakseni luin sitä siis n. 210 sivua... Joka tapauksessa nyt kun lukutunnilla suuntasimme kirjastoon, älykkäät ihmiset menivät lehtihyllylle mutta minä suuntasin suoraan kohti dekkareita. (ylläripylläri) Ja käteeni tarttui Christie! Poirot, tarkentaakseni. Varjossa auringon alla (Evil Under the Sun, 1941) on ottanut minut haltuunsa. Joten anteeksi vain, Patricia Cornwell, huolimatta upeasta, realistisesta ja anteeksipyytelemättämöstä kirjoitustavasta olen liian heikko vastustamaan vanhaa kunnon arvoitusdekkaria Christien tyyliin!

Niinpä niin, Poirot hyvä, en vain voi vastustaa rautaista päättelyäsi niillä kuuluisilla harmailla aivosoluillasi!

Btw anteeksi nuo luokattomat kuvat noista kirjoista... en jaksanut tarkemmin oikoa tai muuta joten ne on nyt vähän huolimattomasti rajatut! Kuitenkin, see yap soon, nyt LUKEMAAN!

- SkedeL

Hanki elämä!

Kirjan nimikin on varsin nasseva - piti koko ajan ääneen hokea: "Menen nyt lukemaan Hanki elämä, Rachel Rileyta." Olin nähnyt melkein kaikissa selailemissani lehdissä mainoksia ja tekstinäytteen tästä, joten yllätyin iloisesti, kun bongasin sen lähikirjaston hyllyltä. Aloin lukemaan sitä heti, vaikka toinen kirja oli kesken, krhm-krhm. Nimeä hehkutin jo, mutta kansikin kertoo aika paljon siitä, mitä on luvassa.

Aiemmin lukemani päiväkirjakirjat(mikä sana--- ei liene oikeaoppinen termi?) ovat olleet hyvin pitkälti runotyttömäistä hempeilyä. Joten, Joanna Nadinin "Hanki elämä, Rachel Riley" oli tervetullutta vaihtelua. Rachel Riley on tavallisen perheen 13-vuotias tytär, joka on kyllästynyt arkeensa. Tavallisuus saa riittää, kun hän päättää ryhtyä traagiseksi kirjallisuusihmiseksi. Rachelin päiväkirjaa on hauska lukea. Hän kirjoittaa joka päivä vähintään kerran. Oikeastaan Rachelilla on hauska(vaikkakin melko ärsyttävä) perhe. Etenkin Rileyn pappa koirineen sekä haltijakieltä osaava hobittifani, 7-vuotias James piristävät tempauksineen. Rachelin tiukka äiti on uskomattoman nipo, isästä sen sijaan ei saa oikeastaan minkäänlaista kuvaa. Isovanhemmat ovat kaikki omalaatuisia, samoin naapurit.

Rachelin kouluon melko villi. Rehtori kumoaa päätöksiään, kun oppilaat uhkaavat lakolla tai mielenosoituksella. Rachelin ystävät Scarlet ja Depis-Ed ovat mielenkiintoisia persoonia, kun muut oppilaat sekoilevat 24/7. Rachelin tarkoitus on hurmata Scarletin isoveljen, Jackin, ystävä Justin, joka pahaksi onneksi seurustelee Sophie Jacobsin kanssa.

Välillä Rachel tuntuu hieman hidasälyiseltä, esim. epäillessään että Treenalla(Rileyn papan entisen hoitokodin entinen työntekijä) olisi bulimia. Muutenkin monissa kirjoissa syyllistytään lukijan aliarvioimiseen - kirjailijan on tosin ehkä hieman vaikea päätellä, miten paljon vihjeitä lukija(joka parhaimmassa tapauksessa saattaa olla 10-vuotias tai 26) tarvitsee tajutakseen, mitä on tekeillä.

Lisään tämän kirjan välittömästi lempikirjojeni listaan! Se oli hauska ja dramaattinen, muilla sanoilla sitä ei voi kuvailla. Silti se oli parhaita pitkilleen lukemiani opuksia.

Jäi hieman sellainen maku, että tästä on tulossa toinen osa... Pakko tulla!

- Sophia

Ruumistarha

The Body Farm - (c) Patricia Daniels Cornwell 1994

Ensiksi pieni tunnustus: vaikka kuinka aioin lukea vain yhtä kirjaa kerrallaan, otin tämän silti luettavakseni kesken Ramses - Abu Simbelin Valtiatar -kirjan lukemista. Mutta se johtuu siitä, että minun tuli tehdä kirjaesitelmä ja oli lukutunti ja kirja oli kotonani - eli tämä on tekosyyni. Nyt kuitenkin itse kirjaan!

Patricia Cornwell, joka on muuten työskennellyt rikostoimittajana ja kuolinsyyntutkijan toimistossa sekä ollut mukana oikeissa ruumiinavauksissa - ja tämä näky monin paikoin kirjassa. Kuvailut ovat realistisia ja tuntuvat ainakin näin tavan taapertajalle tieteellisen tarkoilta. Myöskin henkilöhahmot tuntuvat oikeilta ihmisiltä - hahmoja säälii ja inhoaa kuin aitoja henkilöitä!

Mitäkö kirjassa sitten tapahtuu? Pikkutyttö Emily Steiner löytyy brutaalisti murhattuna tämän palattua oikoreittiä kotiin seurakuntanuorien kokouksesta. Merkittäviä yksityiskohtia ovat ihosta irti viilletyt palaset sekä sidottaessa käytetty oranssi ilmastointiteippi. Poliisin epäilyksien kohde on Temple Gault, joka on aiemmin tehnyt samankaltaisen rikoksen. FBI:n rikostutkinnallista tukiyksikköä (profiloi kieroutuneita rikollisia kuten sarjamurhaajia) konsultoi oikeuspatologi ja Virginian poliisiylilääkäri Kay Scarpetta. Hänen apunaan on joukko ammattilaisia, joista mainitsemisen arvoisia ovat Scarpetan tutut ylikomisario Pete Marino ja tutkimusyksikön johtaja Benton Wesley sekä osavaltion rikospoliisin agentti Max Ferguson ja ylikonstaapeli Hershel Mote. Tapauksen tiimoilta pidetään neuvonpito, jonka jälkeen kotiinsa matkannut Ferguson kohtaa loppunsa...

Kirjassa kuljetetaan taidokkaasti juonta eteenpäin, mutta samalla seurataan myös Kay Scarpettan yksityiselämää. Sisarentytär Lucy, joka aikoo valmistuttuaan FBI:n agentiksi, joutuu ongelmiin kun häntä epäillään salaisten tietojen varastamisesta. Kay itse sen sijaan ajautuu hyvinkin lämpimiin väleihin Benton Wesleyn kanssa... Scarpettaan kiihtynyt Marino sen sijaan ajautuu yhä kauemmaksi. Tapahtumapaikat vaihtelevat aina FBI:n akatemiasta (Virginian Quantico) päätapahtumapaikka Black Mountainin pikkukylään sekä lopussa jopa Newportiin asti. Matkusteleepa tohtori Kay Scarpetta mm. Washington D.C:ssäkin! Juoni on silti suht helposti seurattava, mutta kirja ei ole erityisen keveää luettavaa ja voi olla liikaa herkimmille.

Kirjaa vertaan nyt omiin aikaisempiin kirjaelämyksiini. Kuten serkkunikin tietää, olen hulluna kunnon vanhanajan arvoitusdekkareihin - suljettu piiri epäiltyjä, yksi teki sen, suuri mysteeri, etsivä löytää johtolankoja ja kunnon aivotyö on suuressa arvossa! Tämä kirja on hyvin erilainen siihen verrattuna - yhden ison mysteerin sijaan jutut ovat hieman pienempiä eikä lopussa seuraa juhlavaa syyllisen paljastamista. Epäiltypiiri on niin laaja kuin oikeissakin rikoksissa - pääepäilty löytyy, mutta periaatteessa syyllinen voi olla kuka vain. Murha itsessään ei ole niin monimutkainen ratkaistava - jos raa'at yksityiskohdat eivät saa katsettasi kääntymään poispäin kirjasta - mutta avainsana onkin todisteet. Lisäksi kirjassa tutustutaan Münchausenin syndroomaan... (toivottavasti et tiedä entuudestaan, mikä se on!)

Henkilöhahmot Patricia Cornwell on saanut värikkäiksi. Aluksi minua häiritsi, ettei kaikki kirjan henkilöt puhuneet kirjakieltä (kuten viimeaikoina lukemassani Ramses -sarjassa ja arvoitusdekkareissa, joissa murteet voisivat aiheuttaa epäuskottavuutta) ( - oikeasti, kuvitelkaa Ramses sanomassa Amenille: "Mä lähen tonne Abu Simbeliin mut hoida sä tän valtion hommat mutsin kaa"!!! -) mutta siihen tottui muutaman luvun aikana ja lopulta se todella väritti henkilöhahmoja. Puhetyyli nimittäin oikeasti kertoo ihmisestä paljon! Muutenkin kaikki manööverit ja yksityiskohdat, jotka Cornwell kuvaa, sai ihmiset vaikuttamaan oikeilta. Tätähän minä hoin jo aiemminkin... menipäs taas jankutukseksi!!!

Aiemmin kyseistä sarjaa on ilmestynyt kirjat Post mortem, Ruumiin todistus, Mitä jäljelle jää ja Julma ja tavaton. Kultainen tikari -palkitulta kirjailijalta on myös ilmestynyt kymmeniä muita kirjoja sekä toki paljon jatkoa Kay Scarpettan tutkimuksille, mm. tässä opuksessa paljon mainostettu seuraava kirja Köyhien kalmisto. Suosittelen Cornwellin kirjoja lukijoille, jotka pitävät realistisesta ja jännittävästä, mukaansatempaavasta tarinasta kaikkine sivupolkuineen mutta jotka eivät kavahda raa'an tarkkoja rikoskuvauksia. Itse pidin kirjasta, ja aion mitä todennäköisimmin vielä lukea Cornwellin kirjoja, mutta juuri nyt luen loppuun Ramseksen ja etsin itselleni arvoitusdekkarin, sillä juuri nyt olen taas dekkarituulella! Mutta kukapa tietää, jos Ramses taas koukuttaa minut lainaamaan seuraavan osan hetimiten?

- SkedeL

Paluu surkeisiin sattumiin

Pitkästä aikaa luen SSS:ää, eli Surkeiden Sattumusten Sarjaa! Kuten aiempia osia lukeneet tietävät, sarjan ahmiminen keskeytyi, kun lähikirjaston hylly näytti eioota kun kaipasin 7. osaa. Nyt kuitenkin, kun olen laajentanut reviiriäni pääkirjastoon, löysin tämän kaivatun palasen(koska en halua lukea yhtään sarjaa epäjärjestyksessä). Lemony Snicketin kirjoissa kirjailija itse on tavallaan yksi henkilö, vaikkei liity tapahtumiin millään tavalla. Onhan hänen elämäntehtävänsä kirjata ylös Baudelairejen orpojen surullinen tarina - ja lisäksi tässä kirjassa oli henkilö nimeltä Jacques Snicket, mutta hänen mysteerinsä jäi vielä toistaiseksi ratkaisematta...

Surkeiden Sattumusten Sarja kertoo Violet, Klaus ja Sunny Baudelairesta, sekä niistä surkeista sattumista, jotka vainoavat heitä. Kaikki alkoi, kun Baudelairejen vanhemmat kuolivat surullisessa tulipalossa jättäen jälkeensä suunnattoman murheen lisäksi suunnattoman omaisuuden. Tuota omaisuutta ilmaantui pian jahtaavaan julma kreivi Olaf, joka adoptoikin ensiksi orvot. Menetettyään huoltajuutensa hän sittemmin alkoi hoitaa Baudelairejen seuraavia huoltajia pois tieltään yrittäen saada lapsien perintöä itselleen...Olaf yrittää tavoitella myös Baudelairejen orpojen ystävien, Quagmirejen kolmosten(joita on tosin elossa kaksi) vanhemmilta jääneitä safiireita. Kelvoton kylä alkaa asetelmassa, jossa Olaf on onnistunut kidnappaamaan Quagmiret, jotka viimeisen kerran, kun Baudelairet näkivät heidät, huusivat avaimen Olafin salaisuuteen: V.P.K. Nyt Baudelairejen asioita hoiteleva pankkiiri, herra Poe, etsii Baudelaireille uutta huoltajaa. Kukaan ei kuitenkaan halua heitä, koska ovat kuulleet kaikista kreivi Olafin julmuuksista, joita hän on edellisille huoltajille tuottanut. Lopulta Poe löytää ohjelman, jossa kokonaiset kylät ottavat huostaansa orpoja. Ohjelmaan osallistuvien kylien joukosta löytyy orvoille tuttu kirjainyhdistelmä - V.P.K...

V.P.K. ei siis suinkaan tässä tapauksessa tarkoita vapaapalokuntalaisia, vaan sillä on erimerkitys. Kylässä orvot joutuvat hoitamaan kaikkien kyläläisten askareet, koska kaikki kyläläiset ovat heidän huoltajiaan. Sen lisäksi kylä on täynnä mustia variksia, jotka vaihtavat paikkaa tiettyyn vuorokauden aikaan. Ainoa mukava henkilö on Hector, jonka luona lapset saavat asua. Sitten Hectorin takapihalla sijaitsevan Ei-milloinkaan-puun juurelle alkaa ilmaantua salaperäisiä säepareja - ja ne ovat selvästi Baudelairejen ystävän, Isadora Quagmiren käsialaa. Mitä Isadora yrittää heille kertoa? Missä Quagmiret ovat, ja kuinka heidän onnistuu toimittaa viestejä puun alle?

Surkeiden Sattumusten Sarja on alusta asti ollut hyvä, eikä Kelvoton kylä tuottanut pettymystä. Muista sarjoista ja kirjailijoista eroavan tästä tekee Snicketin tapa kirjoittaa. Esim. Sali oli sekasorron vallassa, mikä tarkoittaa tässä "täynnä kiivaasti kiisteleviä vanhimpia ja kyläläisiä." Siis, kirjassa selitetään välillä itsestäänselviäkin sanoja. Mutta ehkä juuri se tekee tästä niin omaperäisen.

Suosittelen koko sarjaa kaikille, jotka tykkäävät jännityksestä, vaikka ihan Agatha Christien dekkareihin tätä ei verrata voikaan. Vaikka itse olenkin tarkka siitä, että luen kaikki kirjat sarjan oikeassa järjestyksessä, niin SSS:ssä se ei ole välttämätöntä - jokaisessa kirjassa selitetään kyllä tärkeimmät "aiemmin tapahtunutta" -kohdat.

- Sophia