Kuolleiden kirja

Sain luettua joululahjaksi saamani Patricia Cornwellin Kuolleiden kirjan loppuun muutama minuutti sitten ja täytyy myöntää, että melko kursailematon kirjoittaja tuo Cornwell! Voin nimittäin kertoa, että jos kirjoille jaettaisiin K15- ja K18-merkintöjä, tämä saisi kanteensa ainakin K15 ellei jopa K18!

Itse kirja alkaa tilanteesta, kun mies nimeltä Will Rambo kiduttaa jäisessä ammeessa alastonta naista. Pian hypätäänkin siihen, kun kyseinen nainen löytyy rakennustyömaalta lihanpalasia irti leikeltynä ja silmäkuopat hiekalla täytettynä. Kay Scarpettan ongelma ei ole ainoastaan murha vaan myös flirttaileva kapteeni Poma sekä kosiva Benton Wesley, jonka valekuoleminen on saanut Scarpettan epäröimään (kuten sarjan seuraajat tiedätte). Uudelle mantereelle palatessaan Scarpetta törmää vielä ennakkoluuloihin ollessaan uusi pikkukaupungissa nimeltä Charleston. Asiaa ei helpota, että floridalaisesta oikeusistunnosta katkera maankuulu tv-tohtori Marilyn Self jatkaa Kayn julkista panettelua. Kayn ja Bentonin kihlauksesta sekaisin mennyt Marino taas viettää hullua elämää nuoren pyrkyrinsä Shandyn kanssa ja hankkiutuu todellisiin ongelmiin sekä tekee ehkä elämänsä isoimman virheen, jonka jälkeen hän katoaakin eikä koko kirjan aikana löydy. Ja aivan kun tässä ei olisi tarpeeksi, Lucyn syöpä ei ole huononemaan muttei paranemaankaan päin eikä Rosen selitys pelkästä flunssastakaan tunnu uskottavalta...

Yksi asia, joka kirjan laatua heikensi, on ehdottomasti omituinen pelaaminen aikamuodon kanssa. Jopa menneisiin tapahtumiin viitatessa käytetään preesensiä (esim. hän muistaa eilisen. Hän puhuu jollekulle muttei tämä vastaa. Hätkähtäen hän palaa tähän hetkeen) joka tekee kirjasta hieman vaikeammin seurattavan. Myös jatkuva hyppely paikasta ja asiasta toiseen käy hieman hermoon, vaikka sillä yritetäänkin jännityselementtiä pitää päällä. Kirjan raadollinen kuvaus kaikesta varmistaa sen, ettei sivut tuhriudu ainakaan ruoalla - osa kohdista sai ruokahalun katoamaan sadan prosentin varmuudella! Silti kirjassa on oma viehätyksensä ja charminsa ja sitä ei käy kiistäminen, etteikö Cornwell osaisi asiaansa... eri asia suomentajien suhteen. Muistan nimittäin aiemmin lukeneeni kirjan, jossa Marino puhui murtaen mutta tässä eepoksessa hän puhelee kutakuinkin kirjakieltä.

Kirjaa suosittelen erityisesti Cornwellin Scarpetta-kirjoja aiemmin lukeneille, dekkareiden ja suoraa kieltä käyttävien kirjojen ystäville sekä niille, jotka eivät vähästä (tai vähän enemmästäkään) hätkähdä. Mutta nyt varoitus: mikäli olet aloittamassa dekkareiden lukemista etkä oikein pidä väkivallasta/tms, älä aloita lukemalla Cornwellin kirjoja! ;)

Tähtiä:
***/5

Tyttö, 15 vee

En yleensäkään lue kauheasti Siskodisko-kirjoja. Jotenkin ne ei ole mun tyylisiä, kun luen yleensä dekkareita, fantasiaa ja muutenkin vähän jännempiä kirjoja. Vaihtelu kuitenkin virkistää, ja Sue Limbin Tyttö, 15 vee virkisit hyvinkin. Nimittäin tosi jännät kirjat pursuavat harvemmin huumoria - jotkut pursuavat, mutta tällaisissa kirjoissa, joissa itse huumori on pääasia, se on usein hauskempaa.

Tyttö, 15 veen päähenkilö on, yllättäen 15-vuotias, Jess Jordan. Jess ei ole koulun virallinen kaunotar, toisin kuin kaikkien palvoma ystävänsä Flora. Hän unelmoi jumalaisesta Ben Jonesista ja tämän vinosta hymystä. Jessin elämään kuuluu myös hippiäiti, Jessin entiseen huoneeseen muuttava mummi, pöllö ystävä Fred, hauskoja tekstiviestejä lähettelevä isä ja stand up -koomikon urasta haaveilu. Hauskat tilanteet ja nauraminen(tai ainakin purskahtelu Jessin iskiessä kun sitä vähiten odottaa) ovat ainakin takuuvarmoja!

Tylsää taas suositella tätäkin kirjaa kaikille, mutta se on paikallaan. Nimittäin - vaikka tykkäsit minkälaisista kirjoista, nauraminen tekee kaikille hyvää(:

Tähtiä:

***½/5

- Sophia

Loppuun

Päätin esitellä loput Surkeiden Sattumusten Sarjasta samassa osassa, koska olis ollut ihan järjetöntä esitellä peräkkäin neljä saman sarjan kirjaan. Erityisesti kun vietin koko loppiaisen kissan kanssa sängyn pohjalla lukien, niin olisi pitänyt liian tiuhaan juosta koneella. Parin viime päivän sisällä oon nimittäin kiiruhtanut sarjan vihdoin loppuun sillä tuloksella, että vuoden kirjasaldoon piti lisätä Lemony Snicketin Surkeiden Sattumusten Sarja 10-13: Luikurin liuku, Synkkä Syöveri, Ratkaisun rajoilla ja Loppu. Näissä kirjoissa Baudelairen orpojen Violetin, Klausin ja Sunnyn, tie käy Viileiden Puuskien Kanjonista Vaivainvirtaa pitkin sukellusvene-Queequegille etsimään salaperäisestä syystä tärkeää sokerikkoa, kreivi Olafin kourista ("kreivykkä" lempinimen saanut pahis kaappaa lapset jälleen kerran) Hotelli Ratkaisuun, Vapaaehtoisten viimeiseen turvapaikkaan ja sieltä epämiellyttävässä seurassa avomerelle, haaksirikkoon ja eräälle saarelle ja siellä elävän siirtokunnan pariin. Täytyy kuitenkin sanoa, että paras tapa lukea tätä sarjaa ei ole ahmia kirjoja putkeen niin, että väliin jää vain muutamia sekunteja, kun kipittää kirjahyllylle ottamaan seuraavan osan ja pujahtaa takaisin peiton alle. Sarjan loppuun lukeminen oli kuitenkin ihanan vapaapäivän tavoite, ja siihen pääsin, jee.

Koska aiemmin viitattiin jo ihan tarpeeksi osien 10-12 tapahtumiin, esittelen kunnolla vain viimeisen kirjan, jonka nimi ei ainakaan johda harhaan. Lopussa selitellään kyllä, että kyseessä ei ole Baudelairejen tai heidän tarinansa loppu, ehei, vain tämän Surkeiden Sattumusten Sarjan, joka sai ankean alkunsa eräänä sumuisena päivänä rapurannalla. Tarina alkaa Baudelairejen purjehtiessa pahimman vihollisensa kanssa tämän mukaan nimetyllä aluksella(tai oikeastaan veneellä), Kreivi Olafilla. Myrskyn yllättäessä edessä on väistämättä haaksirikko, ja auringon noustessa orvot löytävät itsensä hiekkasärkältä. Lapset eivät ole ainoita, jotka ovat selvinneet hengissä, vaan hylkyrojun keskeltä löytyy myös Olaf, joka on valmiina etsimään saaren, jonka asukkaat voi alistaa orjikseen. Saari kuitenkin löytyy, mutta ilkeytensä heti osoittavaa Olafia ei päästetä siirtokunnan maille. Baudelairet sen sijaan muuttavat saarelle sen nauvonantajan, Ismaelin valvovan silmän alle.

Sarjaa lukiessa viimeisen osan varaan kasvaa paljon odotuksia. On niin monta arvoitusta, jotka paljastavan vain uusia arvoituksia, mutta koskaan ei löydy vastausta. Niitä ei myöskään liiemmin tarjoa Loppu. Siitä huolimatta se ei jää vaivaamaan - tuskin tuhraan yhtään tylsää hetkeä miettimällä jotain sokerikkoa ja sen sisältöä. Olisi vaan ollut kiva tietää...

Aiemmin jo viittasin, että ei kannata lukea näitä pötkössä. Syy on, ainakin mun mielestä, se, että kirjailijan jankkaamiseen ja jaaritteluun kyllästyy helposti. Onhan se aika turhauttavaa, kun tahtoisi lukea eteenpäin, ja kirjailija lopottaa kaksi sivua veden kiertokulusta vain, että lukija pitkästyisi eikä lukisi pidemälle Baudelaurejen kauheaa kohtaloa. Terveisiä Lemony Snicketille: Ei toiminut, niiden kohtien yli on helppo hypätä!
Joka tapauksessa pienillä väleillä varustettuna sarjan lukeminen kannatti - vaikka ehkä tosiaan oonkin jo kasvanut yli näistä kirjoista. Mutta toisaalta, voiko mistään kirjoista kasvaa yli? Kyllähän Muumeja ja monia tyttökirjojakin lukee porukkaa just lukemaan oppineista mummoihin ja vaareihin.

Tällä kertaa en anna tähtiä yhdelle kirjalle, vaan koko sarjalle:

****/5

Täysiä ei juuri sen jaarittelun ja helppojenkin sanojen selittelyn takia. Toki se on ihan hauskaa, jos lukee ensimmäistä kertaa sellaista tai jos väliin on jäänyt pari kuukautta edellisestä kerrasta. Peräkkäin kirjoja lukiessa se ei vain enää jaksa naurattaa. Silti Lemony Snicketin kirjoitustyyli on ainakin kekseliäs ja hauska lukea.

- Sophia

Ps. Sivupalkin Mitä me luemme tällä hetkellä -kohdista näkee taas mun ja SkedeLin eroavat maut... :D

Ramses - Lännen akaasiapuun alla

Ramsès - Sous l'acacia d'Occident

Ramses - Lännen akaasiapuun alla on Ramses-romaanisarjalle arvoisensa lopetus. Vaikka kirjaa on syytetty liian nopeasta läpikäynnistä on kirja mielestäni silti mestariteos, joka arvatenkin huipentuun Ramses Suuren siirtymiseen Lännen maahan.

Kirjassa Ramses kohtaa taas kerran uhkia, joita tuntuu riittävän joka kulman takana, sekä surua läheistensä enemmän tai vähemmän luonnollisista poismenoista. Mutta tässä kirjassa Ramses saa kokea myös suurta ylpeyttä lapsistaan ja ystävistään. Ramsesta suojaa yhä maaginen voima, joka ei anna minkään muun vihollisen nujertaa Ramsesta, kuin yhden... ja se on vanhuus.

Vahvistaakseen rauhaa Hattin ja Egyptin välillä keisari Hattušili pyytää Ramsesta ottamaan tyttärensä suureksi kuninkaalliseksi puolisokseen, mutta Ramses ei tahdo syrjäyttää uskollista Iset-Neferiä. Iset itse ei taas halua olla sodan syy ja tekee tärkeän päätöksen, joka aiheuttaa suurta surua... tämä johtaa siihen, että Hattin prinsessasta kruunataan Maathorneferuraksi, Maathoriksi, "se joka näkee Horuksen valon täydellisyyden". Maathor aikoo vietellä Ramseksen ja on melkoinen materialisti, mutta huomatessaan asioiden vaikeuden taipuu Urhi-Tešupin juoniin...

Itse pidin kirjasta ja on totta, että siinä on edellisiä nopeampi rytmi - ainakin välillä. Kirja (ja koko kirjasarja) selittää egyptiläisiä tapoja ilman jotta se pistää silmään. Ja vaikka loppu on haikea, se on myös tavallaan onnellinen - jos ymmärtää egyptiläistä maailmankatsomusta.

Tähtiä:
*****/5

- SkedeL

Tihutöiden tivoli

Joululomalla(tai oikeastaan jo ennen sitä) mun lukeminen hiipui kokonaan, pakko kai syyttää siitä tylsää kirjaa. Eilen kuitenkin kävin kirjastossa, palautin kaikki myöhässä olleet lainat ja otin tilalle koko loppu Surkeiden Sattumusten Sarjan. Vaikka oikeestaan saatan olla jo kasvanut vähän kohderyhmän ohi, on noita silti kiva lukea. Sitä paitsi kun on lukenut muutama osaa, kyse ei ole enää vain siitä, miten Baudelairen orporaukat pääsevät tällä kertaa pakenemaan ilkeää kreivi Olafia, vaan nyt mukana on myös muita pulmia, kuten salaperäinen V.P.K, Snicketin kansio ja sen sivu 13, jonka mukaan toinen Baudelairejen vanhemmista on saattanut selvitä kohtalokkaasta tulipalosta, joka teki heistä orpoja ja tuhosi kodin.

Tihutöiden tivoli alkaa Baudelaireille hyvin tukalasta tilanteesta. He ovat paenneet Salojen sairaalan tulipalosta Olafin ja tämän julmien kätyreiden pakoauton takakonttiin. Pitkä ajomatka päättyy Tivoli Tiritombaan, jossa orpojen onnistuu livahtaa autosta Olafin huomaamatta. Tivolin omistaa ennustaja, madame Lulu, jonka kristallipallo on kerta toisensa jälkeen näyttänyt Olafille Baudelairejen piilopaikan. Lopulta lapset, jotka eivät keksi korvesta mitään pakotietä, palkataan naamioitumisen jälkeen kummajaisina tivoliin.

Kun on päässyt sarjassa tähän asti, ei lukemista voi enää lopettaa kesken. Nytkin kirja loppui tilanteeseen, josta hätäisempi lukija olisi hermostunut, välittänyt piut paut minkään kirjablogin päivittämisestä ja jäänyt sängyn pohjalle lukemaan, miten kovaonnisten lapsiparkojen käy. Syy, miksi vieläkin luen ala-asteella kaikki koukuttanutta kirjasarjaa ei kuitenkaan ole huoli orpojen kohtalosta, vaan kirjailijan hauska kirjoitustyyli. Tykkään myös siitä, miten aluksi kirjailija oli vain ihan tavallinen kertoja, mutta myöhemmin nimi Snicket on alkanut putkahdella esiin kerta toisensa jälkeen.

Vaikka sarjan osat päättyvät jännittäviin kohtiin kuin Salkkarit ikään ja tapahtumat jatkuvat yhtä jänninä seuraavassa osassa, kärryille pääsee kyllä hyvin myös, vaikka lukisi vain yhden kirjan keskeltä sarjaa. Nimittäin tärkeimpiä tapahtumia muistutellaan kyllä, koko sarjan tankanneiden harmiksi.
Suosittelen kaikkia ainakin kokeilemaan - kirjat on nopealukuisia, joten kauan ei tarvitse kokeilla. Tietty tällaisten nuorten kirjojen jännitys on tosi laimeaa verrattuna esim. Christien dekkareihin, mutta vaihtelu virkistää. Ja onhan kreivi Olafillakin aina väkivaltaisia suunnitelmia.

Tähtiä:
***/5

- Sophia