Loppuun

Päätin esitellä loput Surkeiden Sattumusten Sarjasta samassa osassa, koska olis ollut ihan järjetöntä esitellä peräkkäin neljä saman sarjan kirjaan. Erityisesti kun vietin koko loppiaisen kissan kanssa sängyn pohjalla lukien, niin olisi pitänyt liian tiuhaan juosta koneella. Parin viime päivän sisällä oon nimittäin kiiruhtanut sarjan vihdoin loppuun sillä tuloksella, että vuoden kirjasaldoon piti lisätä Lemony Snicketin Surkeiden Sattumusten Sarja 10-13: Luikurin liuku, Synkkä Syöveri, Ratkaisun rajoilla ja Loppu. Näissä kirjoissa Baudelairen orpojen Violetin, Klausin ja Sunnyn, tie käy Viileiden Puuskien Kanjonista Vaivainvirtaa pitkin sukellusvene-Queequegille etsimään salaperäisestä syystä tärkeää sokerikkoa, kreivi Olafin kourista ("kreivykkä" lempinimen saanut pahis kaappaa lapset jälleen kerran) Hotelli Ratkaisuun, Vapaaehtoisten viimeiseen turvapaikkaan ja sieltä epämiellyttävässä seurassa avomerelle, haaksirikkoon ja eräälle saarelle ja siellä elävän siirtokunnan pariin. Täytyy kuitenkin sanoa, että paras tapa lukea tätä sarjaa ei ole ahmia kirjoja putkeen niin, että väliin jää vain muutamia sekunteja, kun kipittää kirjahyllylle ottamaan seuraavan osan ja pujahtaa takaisin peiton alle. Sarjan loppuun lukeminen oli kuitenkin ihanan vapaapäivän tavoite, ja siihen pääsin, jee.

Koska aiemmin viitattiin jo ihan tarpeeksi osien 10-12 tapahtumiin, esittelen kunnolla vain viimeisen kirjan, jonka nimi ei ainakaan johda harhaan. Lopussa selitellään kyllä, että kyseessä ei ole Baudelairejen tai heidän tarinansa loppu, ehei, vain tämän Surkeiden Sattumusten Sarjan, joka sai ankean alkunsa eräänä sumuisena päivänä rapurannalla. Tarina alkaa Baudelairejen purjehtiessa pahimman vihollisensa kanssa tämän mukaan nimetyllä aluksella(tai oikeastaan veneellä), Kreivi Olafilla. Myrskyn yllättäessä edessä on väistämättä haaksirikko, ja auringon noustessa orvot löytävät itsensä hiekkasärkältä. Lapset eivät ole ainoita, jotka ovat selvinneet hengissä, vaan hylkyrojun keskeltä löytyy myös Olaf, joka on valmiina etsimään saaren, jonka asukkaat voi alistaa orjikseen. Saari kuitenkin löytyy, mutta ilkeytensä heti osoittavaa Olafia ei päästetä siirtokunnan maille. Baudelairet sen sijaan muuttavat saarelle sen nauvonantajan, Ismaelin valvovan silmän alle.

Sarjaa lukiessa viimeisen osan varaan kasvaa paljon odotuksia. On niin monta arvoitusta, jotka paljastavan vain uusia arvoituksia, mutta koskaan ei löydy vastausta. Niitä ei myöskään liiemmin tarjoa Loppu. Siitä huolimatta se ei jää vaivaamaan - tuskin tuhraan yhtään tylsää hetkeä miettimällä jotain sokerikkoa ja sen sisältöä. Olisi vaan ollut kiva tietää...

Aiemmin jo viittasin, että ei kannata lukea näitä pötkössä. Syy on, ainakin mun mielestä, se, että kirjailijan jankkaamiseen ja jaaritteluun kyllästyy helposti. Onhan se aika turhauttavaa, kun tahtoisi lukea eteenpäin, ja kirjailija lopottaa kaksi sivua veden kiertokulusta vain, että lukija pitkästyisi eikä lukisi pidemälle Baudelaurejen kauheaa kohtaloa. Terveisiä Lemony Snicketille: Ei toiminut, niiden kohtien yli on helppo hypätä!
Joka tapauksessa pienillä väleillä varustettuna sarjan lukeminen kannatti - vaikka ehkä tosiaan oonkin jo kasvanut yli näistä kirjoista. Mutta toisaalta, voiko mistään kirjoista kasvaa yli? Kyllähän Muumeja ja monia tyttökirjojakin lukee porukkaa just lukemaan oppineista mummoihin ja vaareihin.

Tällä kertaa en anna tähtiä yhdelle kirjalle, vaan koko sarjalle:

****/5

Täysiä ei juuri sen jaarittelun ja helppojenkin sanojen selittelyn takia. Toki se on ihan hauskaa, jos lukee ensimmäistä kertaa sellaista tai jos väliin on jäänyt pari kuukautta edellisestä kerrasta. Peräkkäin kirjoja lukiessa se ei vain enää jaksa naurattaa. Silti Lemony Snicketin kirjoitustyyli on ainakin kekseliäs ja hauska lukea.

- Sophia

Ps. Sivupalkin Mitä me luemme tällä hetkellä -kohdista näkee taas mun ja SkedeLin eroavat maut... :D